Pitkä tarina

Joannan kauniin ja koskettavan postauksen myötä ajauduin ajattelemaan itsetuntoa, jälleen kerran. Itselle se taitaa olla puhkianalysoitu asia, mutta ehkä ensimmäistä kertaa aihe lipuu tänne blogin puolelle. Omasta itsetunnosta ja siihen sisältyvästä matkasta on vaikea puhua kertomatta koko tarinaa, mutta tietenkään kaikkea en halua kertoa (tai edes voi, rivit eivät vain riitä!), koska se ei ole vain minun elämääni vaan palaset koskettavat myös perhettäni, enkä koe, että minulla on oikeutta samalla avata myös muiden tarinaa julkisesti. Siksi puhun joissain kohdissa pintapuolisesti, vaikka todellinen vaikutus onkin syvempi kuin saatu palstatila.

Oma itsetuntoni on vähän kaksijakoinen, mutta niinpä siinä kai kaikilla on omat heikkoudet ja vahvuudet. Jotkut ehkä yllättävätkin asiat ovat itselle ihan itsestään selviä ja toiset hölmön kuuloiset jutut taas saattavat mennä vyön alle salamana. Olisi siis väärin sanoa, että itsetuntoni on huono tai hyvä. Kyllä, jossain asioissa se on hyvä, mutta jossain se on edelleen aika armoton, mutta se mikä on selvää, on että se on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana huikean harppauksen oikeaan suuntaan.

ajatuksissa 1-2

Hyvän itsetunnon nimiin voi kai laskea sellaiset ominaisuudet kuin etten juuri koskaan ole ollut hirveän herkkä muiden mielipiteille, olen ollut aina vähän erakko, tykännyt tehdä asioita eri tavoin ja kestänyt hirvittävän hyvin ryhmäpaineet – jopa saanut jollain tapaa kiksejä siitä, että kykenen tekemään ja ajattelemaan asioita toisin. Pystyn mainiosti olemaan ja näyttäytymään yksin, tekemään omia valintoja ja nykyään myös sanomaan ääneen jos olo on epävarma (se kohta, jota varten olen joutunut tekemään todella paljon työtä). Sitten taas mitä tulee omiin ominaisuuksiini, niin olen armottoman itsekriittinen, siis todella. Koen herkästi huonommuutta, epäonnistuneisuutta ja turvattomuutta. Ihailen helposti muiden ominaisuuksia, mitä kuvittelen, ettei minussa ole. Onneni on, että aidosti ajattelen, ettei muiden hyvinvointi ole minulta pois eli en varsinaisesti kadehdi enkä ikimaailmassa haluaisi pahaa kärpäsellekään, vaan sen sijaan käännyn ja käperryn itseeni, keskityn miettimään missä kaikessa voisin olla parempi. Ja kun mietin epäkohtiani, unohdan sen missä olen hyvä. Se on se kohta, jota olen halunnut työstää, päästää irti omasta ankaruudestani ja armottomuudestani itseäni kohtaan, vapautua mieleeni kauan sitten iskostuneista kahleista.

On ihan selvää, että asiat juontaa juurensa lapsuuteeni. Kotona olen joutunut kasvamaan liian varhain, pitämään huolta muista, ei ole ollut tilaa olla hauras. Lisäksi koko kouluaika oli järjetöntä kamppailua niin sosiaalisissa asioissa kuin oppimisessakin. Ongelmani oli, että olin niin superkiltti ja tunnollinen, että pystyin kätkemään vaikeudet – en ikimaailmassa olisi halunnut huolestuttaa ketään ja toisaalta koin myös suurta syyllisyyttä ja häpeää siitä, etten osannut onnistua. En ikinä sopeutunut kouluun ja siihen sosiaaliseen peliin, olin todella yksinäinen ja pelokas. Kotona piilouduin vaatekaappiin itkemään, etten halua enää koskaan mennä takaisin ja haaveilin siitä, kuinka yhtäkkiä joutuisimme muuttamaan muualle eikä minun koskaan tarvitsisi palata. Mutta en uskaltanut kertoa kenellekään, en halunnut pahentaa tilannetta ja aiheuttaa huolta, koska sitä oli kotona jo muutenkin.

Koulussa koin jatkuvaa huonommuutta, en millään meinannut pysyä rytmissä mukana. Olin stressaantunut ja tunsin itseni typeräksi kun ne itsestään kovaa ääntä pitävät ja räiskyvämmätkin pärjäsivät paremmin. Onnistuin kai juuri ja juuri pysymään rimalla ja olemaan riittävän huomaamaton niin, ettei kukaan ulkopuolinen koskaan pysähtynyt katsomaan, mitä oli pinnan alla. Kunhan sain sellaisia muka kannustavia kommentteja kuten ”yrittäisit enemmän” tai ”en tiennytkään, että olet noin huono” tai ”jos vain olisit lukenut niin…”. Samaan aikaan mietin mielessäni, että miten tyhmä minun täytyy olla, sillä olen oikeasti lukenut todella paljon, yrittänyt ihan hirveästi.

ajatuksissa 12-2

Vuosien varrella opin kaikenlaisia kikkoja selvitäkseni kokeista eikä kai koskaan kukaan huomannut, kai koska oli niitäkin, joilla oli näkyvästi vaikeaa, jotka kapinoivat ja pitivät melua itsestään, huusivat apua ääneen kun minä taas tukahdutin kaiken. Minä olin se kiltti ja herkkä tyttö, josta ei ollut vaivaa kenellekään, joka ei kysynyt eikä häirinnyt, ei ollut tiellä ja leimahti tulipunaiseksi jos joku edes esitti kysymyksen, takelteli ja puhui hiljaa, kaikkein mieluiten oli vain ihan itsekseen näkymättömissä. Pidin käsityötunneista, joissa ompelin vaatteita kun muut tekivät patalappuja (vaikka se aiheuttikin valitusta koulun taholta, etten saisi edetä niin nopeasti) ja nautin kuvaamataidosta. Ne ainoat kymppini.

Pääsin nipin napin lukioon ja koko sen ajan ihmettelin mitä teen siellä, olin varma, etten selviä loppuun. Pinnistelin, luin, pinnistelin, yritin ja jotenkin sain kursseja suoritettua rimaa hipoen, ainakin toisella koekerralla (iso kiitos kuuluu silloiselle poikaystävälleni, joka jaksoi kädestä pitäen ja kärsivällisesti opettaa uudelleen tunneilla läpikäytyjä asioita, ja se tärkein, uskoa minuun). Huonommuuden tunne kalvoi edelleen, omat ikätoverit, jotka bilettivät ja kikattivat luokkahuoneen nurkassa napsivat kaseja ja ysejä, kun minä, joka ei koskaan käynyt missään sai hädin tuskin kutosen ja opettajalta sanat ”jos sitten vaikka ensi kerralla yrität vähän enemmän”. Ei kai tarvitse sanoa, että vihasin opiskelua, todella vihasin.

Olen sanonut vinosti hymyillen, että opintojen ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäni kamalimmat ja kaikkein surullisinta on, että se ei ole kaukana totuudesta. Ongelmani oli pitkään, että koin olevani kaikessa ihan erilainen kuin muut, epäonnistunut musta lammas, mutta samalla halusin olla kuten muut, tuntea, että elämä on mukavaa enkä jatkuvasti pinnistellä kaiken eteen aina sosiaalisesta kanssakäymisestä oppimiseen. Kotonakin olin erinäisten asioiden takia paljon yksin ja ensimmäisiä kunnon ystävyyssuhteita aloin muodostaa vasta parikymppisenä ja oikeastaan kunnolla vasta viime vuosina. Kouluvuosien aikana ehdin vajota aikamoiseen riittämättömyyden kuiluun josta olen yrittänyt pyristellä sen jälkeen aktiivisesti irti, mutta edelleen ruoskin itseäni herkästi siitä, etten ole yhtä hyvä kuin muut ja että minun täytyy ylittää itseni ihan joka kerta. Se muodostuu aika äkkiä aika pirun rankaksi.

ajatuksissa 13-2

Lukion päätyttyä tajusin jotain. Olin rämpinyt omassa raadollisessa maailmassani, joka tuntui lähinnä jatkuvalta selviytymiseltä, mutta arki alkoi hiljalleen tasaantua. Äitini oli vihdoin pitkällä toipumisessa syövän kanssa, isä jossain ja veljen kehitysvammakin hallittavissa. Uskalsin ensimmäistä kertaa katsoa eteenpäin. Kun täytin 19 ymmärsin ihan tosissani, etten voi vaikuttaa menneeseen, eikä mennyt määritä tulevaisuuttani. Samalla päätin, etten halua enää yhtään ainoaa samanlaista onnetonta vuotta. Halusin olla onnellinen ja ensimmäistä kertaa koin olevani vapaa, minulla ei ollut velvollisuutta tukea ja pakkoa pinnistellä, olin omillani ja päätin ottaa vastuun tulevasta. En alkanut juomaan tai bilettämään, pidin edelleen kiinni absolutismistani ja sen sijaan aloin matkustaa. Koin huumaavaa vapauden tunnetta siinä, että sain mennä ja nähdä maailmaa, että minä uskalsin, minä pystyin. Hakeuduin töihin, joissa jouduin kohtaamaan omat sosiaaliset pelkoni ja rajoitteeni, sillä halusin oppia, halusin olla jotain muuta kuin mitä olin aina ollut. En toinen, mutta en enää vaikeuksien vanki. Halusin näyttää mihin pystyn, mutta lähinnä vain itselleni. Se oli rankkaa ja itkin työpäivien jälkeen kotona ihan vain siitä kaikesta uupumuksesta, yrittämisestä, epäonnistumisesta ja joskus myös onnistumisesta, mutta samaan aikaan opin hiljalleen ylittämään arkuuttani, mutta silti edelleen olin se kiltti tyttö, joka ei osannut sanoa ei ja antoi herkästi kävellä ylitseen. En pitänyt omia tunteitani yhtä tärkeinä kuin muiden.

Kehityin mielettömästi, mutta huomasin, että jotkut asiat eivät vain varisseet olkapäiltä. Vaikea isäsuhde painoi ja altistuin edelleen aikuisenakin kuuntelemaan sellaista, mitä oikeasti ei tarvitsisi, en vain pystynyt asettamaan rajojani – siinä suhteessa olin edelleen lapsi. Samaan aikaan koin pelkoa ihmisiä kohtaan ja olin liian tottunut arvosteluun, mutten yhtään kehuihin. Koin riittämättömyyttä siitäkin huolimatta, että yhtäkkiä onnistuin monessa asiassa – sellaisissa, jotka olin voinut itse valita. Sain ahdistuskohtauksia ihmisvilinässä, jännitin arkisia asioita, olin arka ja pelokas, vaikka ulospäin kuori olikin edelleen vahva.

Aloin jo ennen parinkympin ikää kokemaan, että ehkä en vain yksin osaa ylittää sitä kriittistä rajaa päästäkseni kehityksessä haluamaani pisteeseen. Hakeuduin puhumaan ulkopuoliselle, mutta se kokemus säikäytti heti ensimmäisellä kerralla, olin silloin vielä todella arka enkä osannut heti avautua ja nainen vastassa kysyi kuulematta oikeastaan mitään minusta, että olenko oikeasti varma, että tarvitsen sitä. Säikähdin ja koin, että ehkä en ole oikeutettu, voisivathan asiat olla pahemminkin. En enää mennyt paikalle.

ajatuksissa 9-2

Olin päättänyt jo varhain sen, etten koskaan ala suhteeseen isäni kaltaisen miehen kanssa ja se päätös on pitänyt. Ehkä osin kiitos sen, olen ollut suhteessa ihmisiin, jotka ovat tehneet pelkkää hyvää itsetunnolleni, joiden kanssa olen voinut puhua ihan kaikesta ja puhunutkin. Ne ihmissuhteet saivat aikaan uskomattoman paljon hyvää ja viitoittivat oikeaa tietä. Siitä huolimatta en vain päässyt yli tietyistä asioista, huonommuuden tunteesta ja riittämättömyydestä, en nähnyt itseäni samana henkilönä millaisena muut minut näkivät. Omissa silmissä olin edelleen se arka, ei minkäännäköinen ja epäkiinnostava koulutyttö vinoon leikattuine otsatukkineni, enkä todellakaan tunnistanut itseäni kehuista ja huomiosta, joita yhtäkkiä aloin samaan. Samaan aikaan olin luvannut itselleni, etten ole se henkilö, joka kantaa menneisyyden lastia painona harteilla hautaan, enkä todellakaan uhriudu tai katkeroidu. Vuosien varrella mielessä alkoi kypsyä päätös siitä, että haluan yrittää uudelleen puhua jollekin, mutten kenelle tahansa. Osasin jo avata suuni, joten en tarvinnut kuuntelijaa vaan ihmisen, joka auttaa yli kehityksen jumittavien pisteiden. Yhden hutikokeilun jälkeen sain vinkin tutulta terapeutista, ja päätin kokeilla vielä.

Tämän kanssa asiat vain loksahtivat ja tapaamiset olivat kiinnostavaa dialogia, jossa toinen uskalsi haastaa ajattelemaan uudella tapaa, rikkoa kaavaa, esittää kysymyksiä, joita en ollut itseltäni kysynyt (vaikka oikeasti kuvittelin jo kolunneeni jokaisen mieleni nurkan kaikkien vuosien aikana). Kai myös tarvitsin ulkopuolisen ihmisen, jolla ei ollut sidettä minuun, sillä läheisteni kannustusta en ottanut todesta, ajattelin, että totta kai he kehuivat vain siksi koska välittivät. Oli ihan toista puhua vieraan ihmisen kanssa, joka myös tarvittaessa uskalsi olla eri mieltä ja ottaa tiukastikin kantaa. Sain monen vuoden jälkeen ihan toden teolla ahaa-elämyksiä, jotka olivat todella merkityksellisiä. Vaikka terapeutti ehkä sanoikin osin samoja asioita kuin mitä olin jo itse miettynyt, muuttui asetelma kun jouduin katsomaan silmiin vierasta ja kuuntelemaan ulkopuolisen korvin, miltä sanani kuulostavat. Ja tuntui niin hyvältä lopussa kuulla, että myös toinen oli oppinut minulta, että kaiken sen jälkeen mitä olin sanonut ja itsestäni armottomana paljastanut, toinen sanoi silmät märkinä, ”olet upea, sinä pärjäät” ja paljon muuta, jonka olen kätkenyt sisälleni nostettavaksi ylös silloin kun epäilen itseäni eniten.

Kahden vuoden jälkeen koin, että yhteinen taipaleemme on tuonut sen mitä se voi tuoda, turha pitkittää asiaa enää, niinpä jätimme hyvästit vuosi sitten kesäkuussa ja totesin menneen kauden olleen yksi parhaita valintoja elämässäni. En tietenkään ollut vielä valmis (ja hyväksyn jo, etten koskaan tule olemaan), mutta olin silti onnistunut saavuttamaan aimo annoksen lempeyttä itseäni kohtaan ja ennen kaikkea avaimia jatkaa kehittymistä omatoimisesti. Mieleeni oli jäänyt hautumaan monet sanat ja kotona pöydällä painoi käsin kirjoitettu lappu jossa luki ProNeuron. Terapeuttini oli kannustanut varaamaan sieltä ajan ja selvittämään, josko taustalla ehkä olisikin jokin neurologinen haaste.

Kesällä hauduttelin asiaa ja mietin, että miksi ei. Varasin ajan ja ensimmäisen tapaamisen jälkeen neuropsykologi totesi kaiken viittaavaan vahvasti lukihäiriöön. Minulle laadittiin laajat testit, joissa kävin parin viikon aikana. Ne olivat monella tapaa mielenkiintoisia. Siinä missä sain mitattuna heikkouksiani ja sain myös kohdata vahvuuksiani, oli hassua huomata, että jossain kohdissa oikeasti pärjäsin kirkkaasti keskivertoa paremmin vaikka oikeastaan olin aina keskittynyt lähinnä heikkouksiini, se kun oli turvallisempaa. Toki havaitsemani heikkoudet pitivät myös pitkälle paikkansa, mutta olin unohtunut tarkastelemaan asiaa kovin yksiulotteisesti. Sain pitkän raportin ja statistiikkaa avattuna, lopussa luki; keskivaikea lukihäiriö. Ensimmäinen ajatus oli, että voi kun tämän olisi tiennyt jo 20 vuotta sitten, toinen jonkinasteinen helpotus, jotenkin monet menneet pienet asiat loksahtelivat uudella tapaa koloihinsa.

ajatuksissa 10-2

Neuropsykologi totesi, että ei ihmekään jos silloinen työ oli imenyt mehut, sillä joudun ikään kuin pinnistelemään kahta kovemmin monissa arkisissakin tilanteissa. Se kaikki antoi lisäpontta ajatuksille, joita olin työstänyt jo viimeiset pari vuotta. Olin fokusoitunut pärjäämään sen sijaan, että olisin pysähtynyt kuuntelemaan. Ymmärsin, että yritin väkisin sovittaa itseäni tekniseen maailmaan jonne en kuulu, että vahvuuteni ovat oikeasti ihan muualla. Ja kyllä, minulla oli vahvuuksia, ihan oikeita eikä vain sellaisia säälittäviä vähän vähemmän huonoja kohtia. Vähän sen jälkeen irtisanouduin ja se on yksi päätös lisää niiden kaikkien aikuiselämäni aikana tehtyjen oikealta tuntuneiden päätösten joukkoon. Ymmärsin, että olen käyttänyt vuosia työelämässä tasapainoillakseni heikkouksieni kanssa (ja ylpeänä kyllä voin ajatella, että olen silti selvinnyt ja saanut kiitosta), mutten ole päässyt käyttämään vahvuuksiani. Sen oli muututtava tai olisin hyvin nopeasti palanut loppuun.

Olen oppinut valtavasti lempeyttä itseäni kohtaan ja jokainen rohkea kohtaaminen itseni kanssa, jokainen iso päätös ja askel eteenpäin lisää varmuuttani. Silti olen vielä pirun itsekriittinen, mutta nykyään nukun yöni hyvin enkä jää vellomaan, saati, että arkailisin liikaa itseni asettamista arvostelulle. Pystyn käsittelemään tilanteita, joissa ajattelen epäonnistuneeni ja asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin. Osaan mennä eteenpäin ja jättää taakse, yrittää uudelleen ja keskittyä oleelliseen. Vaikka tiedän, että on vielä paljon työmaata, osaan myös rentoutua ja olla armollinen itselleni. Stressaan vähemmän ja elän enemmän, ja mitä tulee perhesiteisiin, isäni kohtasin puolitoista vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin, miten paljon se kaikki on satuttanut, miten paljon olen pelännyt. Toinen ei kyennyt ottamaan sitä vastaan, mutta ymmärsin, ettei se ole minun murheeni, ainakin minä olin yrittänyt. Siitä seurasi jonkinlainen vapautuminen ja myös todellinen menneiden asioiden jääminen taakse. Ja niin, ylpeys. Minä uskalsin kohdata itseni, ja minä uskalsin kohdata isäni, elämäni suurimman ja kipeimmän auktoriteetin. Enkä ole huonompi, vain omanlainen – jonkun mielestä jopa ihan oikeasti maailman ihanin, eikä se ole vittuilua.

Kirjoitin tästä aiheesta jo pitkälle yli vuosi sitten ja senkin jälkeen, mutten koskaan julkaissut mitään. Iso syy siinä oli se, että läheiseni varoittivat, että kannattaako terapiasta mainita blogissa jo ihan työn takia, sillähän on vähän sellainen leima, kaikki eivät ihan ymmärrä. Siksi en kirjoittanut siitä vielä edellisessä työssä ollessani ja ajateltuani asiaa, en edelleenkään suostu näkemään sitä heikkoutena vaan vahvuutena, sillä sellaiselta se minusta tuntuu. Itse suosittelisin ulkopuolisen kanssa puhumista kenelle tahansa, niillekin, jotka eivät sitä koe tarvitsevansa. Matka itseen on kiehtova ja olisi outoa, jos se ei antaisi yhtään mitään uutta (ellei toki vastassa ole väärä henkilö!). Jos tuleva työnantajani lukee tämän ja kokee uhaksi sen, että olen ollut valmis kohtaamana itseni, katsonut syvälle peiliin ja tehnyt matkan, johon moni ei edes uskalla lähteä, ehkei se ole paikka, jossa haluaisin nähdä itseni. On surullista, jos terapialla saa helposti heikon leiman, vaikka mielestäni uskallus hakea apua ja halu kohdata itsensä jos mikä on vahvuutta. Siksi en halua peitellä sitä, vaan olla ylpeä.

    Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.

Pin it on PinterestShare on Facebook

Makeup by Stephan Øien

IsaDoran meikkitaitelijan Stephan Øienin minulle viime perjantaina loihtima meikki ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä se oli monella tapaa kiinnostava. Määrällisesti siinä tuntui olevan meikkiä enemmän kuin oikeastaan juuri koskaan itse laitan (mitä nyt poikkeuksena satunnaiset iltameikkini), mutta silti fiilis ei ollut ylimeikattu. Itse asiassa, vaikka meikki onkin erilainen mitä koskaan itse osaisin tehdä (vaikka olenkin nyt aktiivisesti yrittänyt opetella), niin silti se tuntui yllättävän omalta! Mulle on käynyt lukuisia kertoja niin kun olen ollut jonkun toisen meikattavana, ettei meikki ole tuntunut yhtään omalta ja olo on ollut lähinnä outo. Tämän kanssa ei tullut sellaista fiilistä. Ei ollut ikään kuin maskeerattu olo, vaan kotoisa ja omannäköinen, mutta silti pienillä hauskoilla twisteillä tehostettuna, joista voisin ottaa opiksi (kuten vaikka tosi huolella tehdystä pohjasta)!

Silmämeikissä oli hitunen kullanhohtoa ja runsaasti hyvin lämmintä ruskeaa. Itse suosin useimmiten harmaanruskeaa tai ihan vain harmaata yhdistettynä nudeen, mutta tämän meikin innostamana kaivoin (itse asiassa juuri IsaDoran) kullanruskean silmämeikkipalettini esiin. Noihin IsaDoran luomiväreihin on muuten tulossa mainio uudistus, ensi vuonna niiden koostumus muuttuu hieman kermaisemmaksi ja sitä myötä entistä vahvempigmenttisemmäksi! Mistä tuli mieleen, että Nina sattui kysymään Stephanilta miksi hän oli valinnut juuri IsaDoran kaikkien muiden mahdollisten meikkibrändien joukosta ja vastaukseksi saimme kierroksen kalliimpien brändien pisteille, josta Stephan napsi matkaansa satunnaisia tuotteita aina eyelinereista meikkipohjaan ja pääsimme itse vertaamaan niitä IsaDoran vastineisiin ja täytyihän se nopeasti myöntää, IsaDora pärjäsi loistavasti pigmenttivertailussa.

isadora makeup 21isadora meikki 3

Mutta takaisin itse meikkiin. Luomivärin lisäksi hyvin näkyvä ero omatekemääni meikkiin verrattuna oli ripsari myös alaripsissä. Itse en yleensä ikinä vedä rajauksia tai laita ripsaria alas, sillä se tuntuu kaventavan silmää ja vetävän painopistettä liian alas, mutta täytyy myöntää, että tässä Stephanin tekemässä meikissä ripsari (ja osin eyelinerilla värjätyt ripset) toimivat tosi kivasti. Tällekin siis aion antaa uuden mahdollisuuden myös kotona!

Kolmas hämmentävä kohta oli huulet. Huulipunan värissä (joka muuten on yhdistelmä kahdesta tulevan kevään punasta, persikkaisesta ja pinkistä) ei sinänsä ole minulle mitään uutta, sillä tykkään sähäkistä punista, mutta kummastus tulikin tavassa, jolla Stephan sitä käytti. Huulia ei rajattu lainkaan, vaan huulipuna levitettiin siveltimellä selvästi huulien rajojen yli. Itse olen yleensä tosi tarkka siitä, että väri pysyy huulten rajojen sisäpuolella, sillä pelkään suttuista fiilistä, niinpä tässäkin oli vähän totuttelemista. Mutta eipä tuo kai kauempaa ihan niin hupsulta näytä kuin miltä vähän itsestä läheltä katsoessa tuntui!

Kulmille ei tehty juurikaan, joten ne ovat melkolailla luonnontilassa, mitä nyt hyvin kevyesti väriä syvennettiin.

isadora makeup 20

Mutta mitäpä te meikistä sanotte? Onko mun näköinen?

 Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.

Pin it on PinterestShare on Facebook

Stephan Øien ja meikkivinkit

Viime perjantaina koin pienen meikkiherätyksen, joka on sen jälkeen ehtinyt kehkeytyä ensin innostukseksi ja sitten lieväksi turhautumiseksi, kun en osaakaan laittaa teoriaa käytäntöön niin näppärästi kuin oli ajatellut. Mutta askel kerrallaan, olen nimittäin intoutunut tässä viime päivinä kokeilemaan ihan eri tavoin kuin aiemmin ja se on jo tosi paljon! Inspiraationi lähde oli perjantaiaamuinen tapaaminen IsaDoran kansainvälisen meikkitaiteilijan Stephan Øienin kanssa, joka on vastannut myös Ruotsissa järjestettyjen Euroviisujen meikeistä.

Myönnän, että jännitin vähän, mutta suotta. Stephan osoittautui ihan huipputyypiksi, joka puki meikkiajatuksiaan sellaiseen muotoon, että maallikkokin sai kiinni langanpäästä. Istuttiin ensin Tunnetilan Ninan ja Stephanin kanssa Glo Hotellissa aamiaisella, jonka jälkeen siirryttiin Stockan IsaDoran pisteelle meikkiin. Aamupäivä vierähti siivillä meikkien maailmassa ja kotiin taisin kulkea hymy korvissa!

Mitä sitten jäi päällimmisenä mieleen? Paljonkin, mutta ennen kaikkea Stephanin väriteoria sekä kannustus käyttää meikkiä enemmän ja rohkeammin.

isadora 01

Stephan on siis kehittänyt bipolaarisen väriteorian, joka jakaa kaikki ihmiset seitsemään kategoriaan luontaisten värien painotusten mukaan. Onnistuakseen parhaiten, meikki tulisi valita juuri näiden ominaisuuksien mukaan, jolloin luontainen hehku pääsee parhaiten esiin.

Selvästi suurimmalla osalla pohjoismaisista on lämmin ihonsävy ja hiukset, mutta kylmät silmät ja huulet. Asian voi varmistaa helposti, vertaamalla kämmenen sisäpuolta ranteen sisäpuoleen. Käytännössä jos ne ovat eriväriset, on ihonsävysi lämmin; kämmen taittuu kylmään ja ranteen vaalein kohta lämpimään. Lämpimästä ihosta myös erottuu suonet herkemmin, taittuen joko vihertävään tai sinertävään.

Käytännössä se Stephanin mukaan tarkoittaa, että tälle tyypille parhaiten sopii lämmin meikkipohja ja lämmin silmämeikki, joka tuo kylmänsävyiset silmät erityisen hyvin esiin. Itselle iso ahaa-elämys olikin, ettei luomiväriä tulisi peilata silmien väriin vaan juuri ihonsävyyn! Lämmintä kokonaisuutta tasapainottaa viileänsävyinen huulipuna.

Mikäli ihon lämpöä halua tuoda enemmän esiin, voi hiusten sävyä taittaa värjäämällä viileään (ainakin monet vaaleahiuksiset ehkä ovatkin huomanneet, että viileämpi hiustenväri saa ihonkin hehkumaan uudella tapaa). Poskipunassa voi valita mielensä mukaan lämpimän tai kylmän sävyn. Oleellista väriteoriassa on, että se korostaa ja nostaa omia ominaisuuksia esiin. Tarkoitus ei ole esitellä kaunista luomiväriä vaan saada katsoja kiinnittämään huomiota kauniisiin silmiin.

Vaikka kokeneet meikkaajat leikkivät väreillä minkä ehtivät ja viisveisaavat tällaisista teorioista, niin kaltaiselleni ajoittelijalle tämä tuntui ihan huikealta polunavaukselta meikkiviidakossa! Nyt tiedän mihin kiinnittää huomiota meikkejä valitessa sen sijaan, että vaan poimisin matkaan hauskannäköisen luomiväripaletin tai kivan alepunan (ja sitten ihmettelen, miksi jää käyttämättä!). Samalla sain myös selitystä sille, miksi jotkut meikit tuntuvat tunkkaisilta tai kalvakoilta ja toiset taas raikastavat ja tuntuvat tuovan hehkua. Syynäsin jo omaa luomivärivalikoimaani ja poimin käyttöön monia laatikkoon unohtuneita sävyjä Stephanin vinkkien pohjalta!

isadora 02isadora 03

Toinen selkeä viesti oli kannustus käyttää enemmän meikkiä. Liian meikatulta näyttämistä pelätään Stephanin mukaan ihan liikaa ja siten käytetään liian vähän meikkiä, vaikka todellisuudessa meikkiä voi käyttää runsaasti ilman meikattua fiilistä kunhan valitsee oikeita sävyjä. Olemalla turhan varovainen meikkien kanssa monet mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä, ja nimenomaan juuri varjostuksilla, korostuksilla ja häivytyksillä saadaan kasvoihin syvyyttä sekä muotoa korostettua haluttuun suuntaan.

Monet vähentävät meikkiä entisestään ikääntyessään, mutta Stephanin näkemys asiaan oli, että oikeastaan vanhempi iho tarvitsee enemmän meikkiä, sillä veltostuva iho kaipaa enemmän luustoa korostavia varjostuksia sekä muutenkin peitettävää/korjattavaa on enemmän. Avainsanat siis ovat siinä, että valitsee oikeita tuotteita ja käyttää aikaa hyvään pohjatyöhön sekä häivyttämiseen. Ajatus paljosta meikistä mielletään herkästi vahvaksi meikiksi, vaikka oikeasti tosi kuulaannäköinen iho ja raikas meikki voivat kätkeä sisäänsä pitkän meikkausprosessin ja runsaasti meikkiä.

isadora 04isadora makeup 7

Aamun juttutuokion jälkeen siirryttiin laittamaan teoriaa käytäntöön ja seurasinkin innostuneena Stephanin meikkausta, ensin Ninalle ja sitten minulle. Kiinnitin huomiota, että pohjan tekoon meni todella selvästi kaikista eniten aikaa ja siihen käytettiin hyvin rohkeasti väriä. Stephan ikään kuin maalasi kasvojen muodon esiin käyttämällä vaaleaa ja tummaa meikkivoidetta, mutta sen jälkeen häivytti sävyerot tarkasti saaden aikaan kauniin ja kuulaan meikkipohjan. Itse en olisi koskaan osannut kuvitellakaan lähteväni samanlaiseen pohjanrakennukseen, olisin ihan varmasti saanut aikaan vain läikikkään lopputuloksen! Nyt heräsi palo kokeilla (tosin ehkä jonain kotipäivänä…), pohja tuntui nimittäin ihan tosi hyvältä! Huolellisen pohjatyön jälkeen Stephan meikkasi ensin huulet ja ihan viimeisenä silmät. Stephanin Instagram-tililtä löytyy muuten klippi silmämeikkini teosta (sekä höpsöstä poseerauksesta).

Meikkipisteellä oli vähän huono valo, joten nappasin muutaman lähikuvan meikistä luonnonvalossa. Palaan niihin myöhemmin, kuten myös mietteisiin omasta meikistä!

isadora 06Kuvat minusta Nina/Tunnetila ja Maria.

 Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.

Pin it on PinterestShare on Facebook